Minulle kerran sanottiin:
"Se ihminen on kuollut, ei sitä enää ole".
Jäin miettimään tuota lausahdusta pidemmäksi aikaa ja totesin että totuus jonka koen, on aivan jotain muuta mitä minulle sanottiin.
Sitä sanotaan että kuolleet muuttuvat muistoiksi, mutta emmekö me kaikki ole suurimman osan ajasta muistoja toisillemme?
Mieti jotakuta ystävääsi. Milloin näit hänet viimeksi? Milloin viimeksi sait häneltä tekstiviestiä tai vastaavaa?
Jos vastauksesi on jotain muuta kuin "hän on vieressäni näköetäisyydelläni", hänkin on tavallaan muisto tällä hetkellä sinulle. Istuessasi yksin huoneessa, jokainen ihminen jonka olet koskaan nähnyt, on sinulle muisto sillä hetkellä.
Emme voi tuossa hetkessä tietää varmasti kuka on elossa ja kuka ei, sillä ei ole oikeastaan merkitystä, sillä olipa vastaus kumpi tahansa, he ovat silti kaikki muistoja.
Mikä tekee kuolleesta ihmisestä sitten kuolleen?
Elävien ihmisten parissa koemme uusia kokemuksia ja hetkiä, nämä siirtyvät seuraavalla hetkellä muistoiksi. Kuolleiden kanssa näemme heidät vielä kerran arkussa tai muussa tilanteessa, se on viimeinen muistomme kuolleesta.
Ainut ero elävän ja kuolleen välillä on se, että kuolleet eivät tuota enää uusia muistoja.
Entä jos et tule koskaan näkemään jotakuta ystävääsi? Jos tämä henkilö ei ole kuitenkaan siirtynyt ajasta ikuisuuteen sitten viimeisen näkemisenne, onko hän elossa vai onko hän kuollut? Oletetaan että hän ei ole kuollut mutta et tule saamaan hänestä uusia muistoja enään ikinä. Elävä kuollut. Ihminen joka on sinulle enään kokoelma muistoja ja hetkiä menneisyydestä. Entä jos ajattelisit samalla tavalla ihmisistä joiden tiedät kuolleen?
Onko kuolemakaan enään niin surullinen asia sen jälkeen?
Voimme todeta kauniilla sanoilla edesmenneiden olevan rakkaita kultaisia muistoja ikuisesti, mutta voimme ajatella sen aivan toisella tavalla... tavalla jolla et ehkä tuntisi henkilön kadonneen kokonaan.
Todellisuutemme kuitenkin koostuu kokemastamme ja ajatuksistamme. Ajattelutapasi on tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti